perjantai 13. heinäkuuta 2007
Keittiöremontti, osa 1
Rakas väliaikaiskeittiömme täytti neljä vuotta. Sinä aikana loppuunkulunut ja harittava lattia, nurkan miehittänyt edesmennyt ruosteinen keskuslämmitysyksikkö, seinän vallanneet käytöstä jääneet vesiputket ja vetäjää odottelevat sähköjohtokiepit muistuttelivat olemassaolostaan, vaikka niiltä kuinka yritti silmänsä sulkea. Vaan nyt, viimeinkin, niistä päästään eroon ja töminäjalka saa ihan oikean, uuden ja toimivan keittiön. Tuskin maltan odottaa. Vaikka vanha ja patinoitunut on kaunista, meillä on sitä tässä talossa ihan tarpeeksi. Hurraa reipas mieheni, hurraa talkooapurit, hurraa!
Talon rouva ihmettelemässä kosteusvaurioisen pahvin alta paljastuvia kerroksia. Alimmainen kerros on jugendkauden harmaa, jossa on käsinmaalattu vihreistä neliöistä sommiteltu kuvio. Seuraavana romanttinen vaalea kukkatapetti, jonka päällä käytännöllinen keltainen ruututapetti, jonka päällä eri väreillä maalattuja pahvikerroksia. Hieno pieni komeronovikin löytyi, ja jykevästä seinähirrestä kiemuraisella käsialalla sommiteltu signeeraus: Leinonen Taavetti Johannes. Asumme siis Taavetin rakentamassa talossa.
Tässä mieheni ensimmäinen suur-urakka tehtynä, vanha keskuslämmitysyksikkö-puuhellayhdistelmä on poistunut keskuudestamme. Hormista löytyi myös syy keittiön viimekesäiseen kummaan hajuun: naakanpoika oli kapsahtanut hormin pohjalle ja sinne jäänyt. Voi poloista, ja me vain ihmettelimme, että kuuluvatpa savupiipussa pesivien lintujen äänet hyvin tänne alas.
Kattoon naputeltiin valkoiseksi maalattu helmiponttipaneeli. Huonekorkeutta on sen verran reilusti, että päätimme tehdä koolauksen suoraan vanhan kattolevytyksen päälle. Samalla saatiin piiloon katosta törröttävät vanhat keskuslämmitysputket sekä sähkövedot.
Haristuneen lattian (se oli taatusti alkuperäinen yli satavuotias, harmi vain jo melkein puhkikulunut) alta löytyi siisti maatäyte, koolauksetkin vielä pääasiassa hyvässä kunnossa. Vetoreiät tilkittiin ja maakerroksen päälle levitettiin ohut kerros selluvillaa sekä ilmansulkupaperi. Paperiin lattian yhdessä ahkeroineet talon isäntä sekä appi toki laittoivat näkyvästi omat signeerauksensa, jotta tuleva kunnostaja näkee, kuka on ollut asialla. Valmis lattia lipeöitiin ja öljyttiin Uulan valkoisella öljykuullolla. Katsotaan, miten se kestää kulutusta, ja lakataan, jos tarve vaatii. Mutta voi että se on kaunis! Himmeä ja lämmin jalan alla.
lauantai 7. heinäkuuta 2007
Punk is not dead
- Äiti, käytätkö sä vielä sun valkoisia korkokenkiä?
- Njoo, miksen käyttäisi?
- Niissä on vähän töhryä.
- Se ei ole vaarallista, pestään pois.
- Sellaista sinistä töhryä.
Äiti uppoutuu taas lehteensä, lapsi palaa hetken päästä äidin lempikenkiä käsissään roikotellen. Valkoiseen nahkaan on kirjoiteltu nelivuotiaan horjuvalla käsialalla nimmareita kuulakärkikynällä. Aika lailla kengät täyteen. Taiteellinen vaikutelma on niin komea, että äidiltä loksahtaa suu auki. Tyhmään kysymykseen "kuka noin teki" saatiin vielä tyhmempi vastaus, kun nelivuotias ehdotti artistiksi päiväunia nukkuvaa pikkusiskoaan.
Jälkikäteen analysoituna omat kasvatustoimet menivät ihan pieleen: aika huonosti osasin peittää oman hilpeyteni. Narraamisestakin olisi pitänyt räpättää enemmän. Mutta oikeasti, aika anarkistiset niistä tuli...
- Njoo, miksen käyttäisi?
- Niissä on vähän töhryä.
- Se ei ole vaarallista, pestään pois.
- Sellaista sinistä töhryä.
Äiti uppoutuu taas lehteensä, lapsi palaa hetken päästä äidin lempikenkiä käsissään roikotellen. Valkoiseen nahkaan on kirjoiteltu nelivuotiaan horjuvalla käsialalla nimmareita kuulakärkikynällä. Aika lailla kengät täyteen. Taiteellinen vaikutelma on niin komea, että äidiltä loksahtaa suu auki. Tyhmään kysymykseen "kuka noin teki" saatiin vielä tyhmempi vastaus, kun nelivuotias ehdotti artistiksi päiväunia nukkuvaa pikkusiskoaan.
Jälkikäteen analysoituna omat kasvatustoimet menivät ihan pieleen: aika huonosti osasin peittää oman hilpeyteni. Narraamisestakin olisi pitänyt räpättää enemmän. Mutta oikeasti, aika anarkistiset niistä tuli...
maanantai 14. toukokuuta 2007
Tyyliä etsimässä
Kaksi pientä lasta ja yksi aikuinen ostoksilla on aina haaste. Sellainen, josta ei selviä ihan joka päivä. Lähikaupassa se sujuu, koska tietää, mitä kulman takana on ja osaa ennakoida suosituimmat karkureitit. Vieraassa kaupassa stressikäyrä nousee, koska lapset luulevat olevansa elämyspuistossa ja äiti taas virheellisesti luulee voivansa keskittyä kaupan tarjontaan, eikä edestakaisin sinkoilevaan ja hyllyä tavaroista tyhjentävään jälkikasvuunsa.
Lähdimme päiväkodista suoraan ostosreissulle. Isä oli antanut lasten valita aamulla vaatteet, ja look olikin sen mukainen. Jotenkin isä ja lapset aina onnistuvat kaivamaan ne kaapin perälle piilottamani vaatteet, jotka ovat matkalla kirpparille tai jo loppuunpalvelleina roskiin. Näistä oli sommiteltu iloinen sakamelska kuosien juhlaksi. Oli eläinkuosia, kukkakuosia, raitakuosia, sinistä, pinkkiä, oranssia, vihreää, mustaa, turkoosia, punaista. Pieniä iloisia töhryisiä sateenkaaria. Mutta eipä viitsitä niuhottaa, ajattelin. On sitä kummempiakin lapsia nähty. Ostoksille vain.
Vaateputiikissa molemmat tyttäret ryntäsivät innolla hipeltämään kimaltaviä vöitä ja muita asusteita kuin pikku harakat. Iloinen pulina kävi tilpehöörien luona ja siirtyi pian kesäkenkien luo. Minä seikkailin tyytyväisenä hyllyjen välissä ääniä kuunnellen ja annoin lasten ihmetellä varvastossuvalikoimaa. "Haluan sovittaa", sanoi kaksivuotias. Neuvoin, että sovita vain, mutta ota ensin oma kenkä pois. Lapsi ryhtyi hartaana toimeen. Oikein näppärää, ajattelin, tässä puuhassa viihtyvät nyt hetken. Hyllyn takaa kuului keskittynyttä puhinaa. Hetken päästä menin tarkistamaan, mitä tapahtuu.
Keikku seisoi keskellä käytävää. Mytyssä lattialla oli kenkien lisäksi haalarit, sukkahousut, pikkuhousut ja paita nousi parhaillaan kohti korvia. Isosisko katsoi uteliaana vieressä ja alkoi äidin kiinnostavan reaktion nähdessään oitis riisuutumaan myöskin. Runsaslukuisen yleisön ja paikalle tulleen myymälävartijan ilmeitä sen kummemmin tulkitsematta aloin pukea rimpuilevaa, kovaäänistä ja alastonta, pörröisen tukkansa alta kiukkuisesti mulkoilevaa kuopustani ja ylipuhumaan esikoistani lopettamaan riisuminen. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen lasten vaatteiden nuhruisuudesta ja nenien alle ilmestyneistä vihreistä jojoista, pölyisistä rattaista, jotka olivat täynnä hiekkaa, pikkukiviä ja nuupahtaneita leskenlehtiä ja omasta viiden minuutin aamu -tyylistäni. Hiljaisen vähäeleisesti kurvasimme kassajonolle, vartijan seuratessa vaivihkaa taustalla.
Jonotus ja maksaminen sujuivat onneksi ihan tyylikkäästi. Sujuvuuden salaisuus paljastui, kun nostin esikoista lattialta, jossa hän oli rauhallisesti istuskellut jalkojeni juuressa. Vihreät räkäpallerot oli kaivettu pois nenästä häiritsemästä ja huolella levitetty viivoiksi myyntitiskin etupaneeliin toisten jonottajien silmäniloksi. Kuopus taas oli siivonnut rattaitaan ja viskonut lattialle kukannaatteja ja pikkukiviä. Arvokkaasti ja kevyesti hikoillen siistin jäljet ja siirryimme kaupan ulkopuolelle myymälävartijaa iloisesti moikaten.
Kaupan ulkopuolella päästin ilmoille mielipuolisen naurun, vein lapset leikkikentälle ja päästin vapaaksi. Tyttösten kirmatessa huomasin, että olimme syyllistyneet myymälävarkauteen. Lapset olivat jemmanneet yhdet strassikoristeiset aurinkolasit vaunujen alaosaan. Myönnän häpeillen syyllisyyteni: lasit ovat vieläkin kotonani.
Lähdimme päiväkodista suoraan ostosreissulle. Isä oli antanut lasten valita aamulla vaatteet, ja look olikin sen mukainen. Jotenkin isä ja lapset aina onnistuvat kaivamaan ne kaapin perälle piilottamani vaatteet, jotka ovat matkalla kirpparille tai jo loppuunpalvelleina roskiin. Näistä oli sommiteltu iloinen sakamelska kuosien juhlaksi. Oli eläinkuosia, kukkakuosia, raitakuosia, sinistä, pinkkiä, oranssia, vihreää, mustaa, turkoosia, punaista. Pieniä iloisia töhryisiä sateenkaaria. Mutta eipä viitsitä niuhottaa, ajattelin. On sitä kummempiakin lapsia nähty. Ostoksille vain.
Vaateputiikissa molemmat tyttäret ryntäsivät innolla hipeltämään kimaltaviä vöitä ja muita asusteita kuin pikku harakat. Iloinen pulina kävi tilpehöörien luona ja siirtyi pian kesäkenkien luo. Minä seikkailin tyytyväisenä hyllyjen välissä ääniä kuunnellen ja annoin lasten ihmetellä varvastossuvalikoimaa. "Haluan sovittaa", sanoi kaksivuotias. Neuvoin, että sovita vain, mutta ota ensin oma kenkä pois. Lapsi ryhtyi hartaana toimeen. Oikein näppärää, ajattelin, tässä puuhassa viihtyvät nyt hetken. Hyllyn takaa kuului keskittynyttä puhinaa. Hetken päästä menin tarkistamaan, mitä tapahtuu.
Keikku seisoi keskellä käytävää. Mytyssä lattialla oli kenkien lisäksi haalarit, sukkahousut, pikkuhousut ja paita nousi parhaillaan kohti korvia. Isosisko katsoi uteliaana vieressä ja alkoi äidin kiinnostavan reaktion nähdessään oitis riisuutumaan myöskin. Runsaslukuisen yleisön ja paikalle tulleen myymälävartijan ilmeitä sen kummemmin tulkitsematta aloin pukea rimpuilevaa, kovaäänistä ja alastonta, pörröisen tukkansa alta kiukkuisesti mulkoilevaa kuopustani ja ylipuhumaan esikoistani lopettamaan riisuminen. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen lasten vaatteiden nuhruisuudesta ja nenien alle ilmestyneistä vihreistä jojoista, pölyisistä rattaista, jotka olivat täynnä hiekkaa, pikkukiviä ja nuupahtaneita leskenlehtiä ja omasta viiden minuutin aamu -tyylistäni. Hiljaisen vähäeleisesti kurvasimme kassajonolle, vartijan seuratessa vaivihkaa taustalla.
Jonotus ja maksaminen sujuivat onneksi ihan tyylikkäästi. Sujuvuuden salaisuus paljastui, kun nostin esikoista lattialta, jossa hän oli rauhallisesti istuskellut jalkojeni juuressa. Vihreät räkäpallerot oli kaivettu pois nenästä häiritsemästä ja huolella levitetty viivoiksi myyntitiskin etupaneeliin toisten jonottajien silmäniloksi. Kuopus taas oli siivonnut rattaitaan ja viskonut lattialle kukannaatteja ja pikkukiviä. Arvokkaasti ja kevyesti hikoillen siistin jäljet ja siirryimme kaupan ulkopuolelle myymälävartijaa iloisesti moikaten.
Kaupan ulkopuolella päästin ilmoille mielipuolisen naurun, vein lapset leikkikentälle ja päästin vapaaksi. Tyttösten kirmatessa huomasin, että olimme syyllistyneet myymälävarkauteen. Lapset olivat jemmanneet yhdet strassikoristeiset aurinkolasit vaunujen alaosaan. Myönnän häpeillen syyllisyyteni: lasit ovat vieläkin kotonani.
tiistai 8. toukokuuta 2007
Talotarinaa
Näin vauhdikkaita jugend-tapetteja löytyi yläkerrasta muiden kerrosten alta. Kuuskytluku on ollut ihan kesy kerros tämän talon arkeologiassa ensimmäiseen verrattuna. Täällä on ollut upouutena talona vihreä huone, turkoosi huone, punainen huone ja yläkerta iloisessa viidakkokuosissa. Lattiassa on ollut ruskeaksi maalattu lankkulattia, ovet ovat olleet vihreitä.
Iloista porukkaa on mahtanut olla se nahkatehtailijan perhe, joka tämän aikoinaan rakennutti kesähuvilakseen. Kuusikymmenluvun juristiperhe tyytyi sävyttämään talon suolakurkunvihreällä ja kellanruskealla turkoosilla maustettuna, se meidät hurmasi viisi vuotta sitten, kun täällä kävimme eräänä loskaisena kevätpäivänä tutustumassa. Minun ensimmäinen ääneen lausuttu ajatukseni tästä rakennuksesta olikin "lähdetään pois."
Talo ei todellakaan ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Tai oli ja ei ollut. Eteisessä haisi kosteus, sisälle oli jäänyt edesmenneen vanhuksen ominaishaju. Kaikki näytti siltä, että inhotti edes koskea, pinttyneeltä. Hautajaisvalokuvat tuijottivat tuikeasti olohuoneen pöydällä. Tutkimaan tullut putkimies purskahti nauruun nähdessä keskuslämmitysjärjestelmän. Lattiassa ja seinillä oli kosteusläikkiä, kuntokartoitus oli epäilevä. Mutta huoneet olivat korkeat, huonejako hauska, kaakeliuuni hieno, pönttöuunit tallella, muovimattojen alapuolella pilkisti vanha lankkulattia. Ja kai me vain olimme seikkailun tarpeessa. Joten sukulaisten epäuskosta huolimatta me otimme isomman lainan kuin olimme suunnitelleet ja ostimme itsellemme projektin.
Ensimmäinen yö talossa oli säikky. Keskuslämmitys napsahteli, minä nukuin valot päällä, koska pelkäsin edesmenneen asukkaan tulevan huhuilemaan naamani eteen heti, kun suljen silmäni. Pitkään olin tuntevani jonkun tuijottavan selkääni, jos istuin selin huoneeseen. Mutta asteittain talo on tullut ihan ikiomaksi. Yläkerta tuntuu edelleenkin joidenkin vieraiden ihmisten kodilta, mutta enköhän sinnekin vielä pesiydy.
Viisasta olisi silloin aikoinaan ollut vain siivota hyvin ja vaikkapa muuttaa yläkertaan sillä aikaa, kun alakertaa kunnostetaan. Mutta me halusimme repiä ja rapsuttaa kaiken kuluneen ja pinttyneen pois, että voisimme kotiutua. Huone huoneelta raivasimme ja edelleenkin raivaamme asuinalaa. Kaksi lasta remontin aikana syntynyttä lasta ei ole ollut este, mutta totisesti se on ollut hidaste.
Iloista porukkaa on mahtanut olla se nahkatehtailijan perhe, joka tämän aikoinaan rakennutti kesähuvilakseen. Kuusikymmenluvun juristiperhe tyytyi sävyttämään talon suolakurkunvihreällä ja kellanruskealla turkoosilla maustettuna, se meidät hurmasi viisi vuotta sitten, kun täällä kävimme eräänä loskaisena kevätpäivänä tutustumassa. Minun ensimmäinen ääneen lausuttu ajatukseni tästä rakennuksesta olikin "lähdetään pois."
Talo ei todellakaan ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Tai oli ja ei ollut. Eteisessä haisi kosteus, sisälle oli jäänyt edesmenneen vanhuksen ominaishaju. Kaikki näytti siltä, että inhotti edes koskea, pinttyneeltä. Hautajaisvalokuvat tuijottivat tuikeasti olohuoneen pöydällä. Tutkimaan tullut putkimies purskahti nauruun nähdessä keskuslämmitysjärjestelmän. Lattiassa ja seinillä oli kosteusläikkiä, kuntokartoitus oli epäilevä. Mutta huoneet olivat korkeat, huonejako hauska, kaakeliuuni hieno, pönttöuunit tallella, muovimattojen alapuolella pilkisti vanha lankkulattia. Ja kai me vain olimme seikkailun tarpeessa. Joten sukulaisten epäuskosta huolimatta me otimme isomman lainan kuin olimme suunnitelleet ja ostimme itsellemme projektin.
Ensimmäinen yö talossa oli säikky. Keskuslämmitys napsahteli, minä nukuin valot päällä, koska pelkäsin edesmenneen asukkaan tulevan huhuilemaan naamani eteen heti, kun suljen silmäni. Pitkään olin tuntevani jonkun tuijottavan selkääni, jos istuin selin huoneeseen. Mutta asteittain talo on tullut ihan ikiomaksi. Yläkerta tuntuu edelleenkin joidenkin vieraiden ihmisten kodilta, mutta enköhän sinnekin vielä pesiydy.
Viisasta olisi silloin aikoinaan ollut vain siivota hyvin ja vaikkapa muuttaa yläkertaan sillä aikaa, kun alakertaa kunnostetaan. Mutta me halusimme repiä ja rapsuttaa kaiken kuluneen ja pinttyneen pois, että voisimme kotiutua. Huone huoneelta raivasimme ja edelleenkin raivaamme asuinalaa. Kaksi lasta remontin aikana syntynyttä lasta ei ole ollut este, mutta totisesti se on ollut hidaste.
maanantai 26. maaliskuuta 2007
Me ollaan tapahduttu
Eilen hommailin keittiössä ja kun tulin olkkariin, oli lattialle levitetty pipo-, villasukka- ja hanskalaatikoiden sisällöt laatikoineen. Pukinekasan päälle oli siroteltu kuin mausteeksi korillinen muovieläimiä. Lattiaa ei juurikaan näkynyt. Lapset pomppivat kasassa viisi pipokertaa päässä ja leikkivät, että laatikot olivat jättikenkiä.
Minultä pääsi vaistomainen parahdus: "Mitä täällä on tapahtunut?"
Esikoinen katsoi minua kuin vähän pöljää: "Me ollaan."
Minultä pääsi vaistomainen parahdus: "Mitä täällä on tapahtunut?"
Esikoinen katsoi minua kuin vähän pöljää: "Me ollaan."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)