Tyyliä etsimässä

Kaksi pientä lasta ja yksi aikuinen ostoksilla on aina haaste. Sellainen, josta ei selviä ihan joka päivä. Lähikaupassa se sujuu, koska tietää, mitä kulman takana on ja osaa ennakoida suosituimmat karkureitit. Vieraassa kaupassa stressikäyrä nousee, koska lapset luulevat olevansa elämyspuistossa ja äiti taas virheellisesti luulee voivansa keskittyä kaupan tarjontaan, eikä edestakaisin sinkoilevaan ja hyllyä tavaroista tyhjentävään jälkikasvuunsa.

Lähdimme päiväkodista suoraan ostosreissulle. Isä oli antanut lasten valita aamulla vaatteet, ja look olikin sen mukainen. Jotenkin isä ja lapset aina onnistuvat kaivamaan ne kaapin perälle piilottamani vaatteet, jotka ovat matkalla kirpparille tai jo loppuunpalvelleina roskiin. Näistä oli sommiteltu iloinen sakamelska kuosien juhlaksi. Oli eläinkuosia, kukkakuosia, raitakuosia, sinistä, pinkkiä, oranssia, vihreää, mustaa, turkoosia, punaista. Pieniä iloisia töhryisiä sateenkaaria. Mutta eipä viitsitä niuhottaa, ajattelin. On sitä kummempiakin lapsia nähty. Ostoksille vain.

Vaateputiikissa molemmat tyttäret ryntäsivät innolla hipeltämään kimaltaviä vöitä ja muita asusteita kuin pikku harakat. Iloinen pulina kävi tilpehöörien luona ja siirtyi pian kesäkenkien luo. Minä seikkailin tyytyväisenä hyllyjen välissä ääniä kuunnellen ja annoin lasten ihmetellä varvastossuvalikoimaa. "Haluan sovittaa", sanoi kaksivuotias. Neuvoin, että sovita vain, mutta ota ensin oma kenkä pois. Lapsi ryhtyi hartaana toimeen. Oikein näppärää, ajattelin, tässä puuhassa viihtyvät nyt hetken. Hyllyn takaa kuului keskittynyttä puhinaa. Hetken päästä menin tarkistamaan, mitä tapahtuu.

Keikku seisoi keskellä käytävää. Mytyssä lattialla oli kenkien lisäksi haalarit, sukkahousut, pikkuhousut ja paita nousi parhaillaan kohti korvia. Isosisko katsoi uteliaana vieressä ja alkoi äidin kiinnostavan reaktion nähdessään oitis riisuutumaan myöskin. Runsaslukuisen yleisön ja paikalle tulleen myymälävartijan ilmeitä sen kummemmin tulkitsematta aloin pukea rimpuilevaa, kovaäänistä ja alastonta, pörröisen tukkansa alta kiukkuisesti mulkoilevaa kuopustani ja ylipuhumaan esikoistani lopettamaan riisuminen. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen lasten vaatteiden nuhruisuudesta ja nenien alle ilmestyneistä vihreistä jojoista, pölyisistä rattaista, jotka olivat täynnä hiekkaa, pikkukiviä ja nuupahtaneita leskenlehtiä ja omasta viiden minuutin aamu -tyylistäni. Hiljaisen vähäeleisesti kurvasimme kassajonolle, vartijan seuratessa vaivihkaa taustalla.

Jonotus ja maksaminen sujuivat onneksi ihan tyylikkäästi. Sujuvuuden salaisuus paljastui, kun nostin esikoista lattialta, jossa hän oli rauhallisesti istuskellut jalkojeni juuressa. Vihreät räkäpallerot oli kaivettu pois nenästä häiritsemästä ja huolella levitetty viivoiksi myyntitiskin etupaneeliin toisten jonottajien silmäniloksi. Kuopus taas oli siivonnut rattaitaan ja viskonut lattialle kukannaatteja ja pikkukiviä. Arvokkaasti ja kevyesti hikoillen siistin jäljet ja siirryimme kaupan ulkopuolelle myymälävartijaa iloisesti moikaten.

Kaupan ulkopuolella päästin ilmoille mielipuolisen naurun, vein lapset leikkikentälle ja päästin vapaaksi. Tyttösten kirmatessa huomasin, että olimme syyllistyneet myymälävarkauteen. Lapset olivat jemmanneet yhdet strassikoristeiset aurinkolasit vaunujen alaosaan. Myönnän häpeillen syyllisyyteni: lasit ovat vieläkin kotonani.

Talotarinaa

Näin vauhdikkaita jugend-tapetteja löytyi yläkerrasta muiden kerrosten alta. Kuuskytluku on ollut ihan kesy kerros tämän talon arkeologiassa ensimmäiseen verrattuna. Täällä on ollut upouutena talona vihreä huone, turkoosi huone, punainen huone ja yläkerta iloisessa viidakkokuosissa. Lattiassa on ollut ruskeaksi maalattu lankkulattia, ovet ovat olleet vihreitä.

Iloista porukkaa on mahtanut olla se nahkatehtailijan perhe, joka tämän aikoinaan rakennutti kesähuvilakseen. Kuusikymmenluvun juristiperhe tyytyi sävyttämään talon suolakurkunvihreällä ja kellanruskealla turkoosilla maustettuna, se meidät hurmasi viisi vuotta sitten, kun täällä kävimme eräänä loskaisena kevätpäivänä tutustumassa. Minun ensimmäinen ääneen lausuttu ajatukseni tästä rakennuksesta olikin "lähdetään pois."

Talo ei todellakaan ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Tai oli ja ei ollut. Eteisessä haisi kosteus, sisälle oli jäänyt edesmenneen vanhuksen ominaishaju. Kaikki näytti siltä, että inhotti edes koskea, pinttyneeltä. Hautajaisvalokuvat tuijottivat tuikeasti olohuoneen pöydällä. Tutkimaan tullut putkimies purskahti nauruun nähdessä keskuslämmitysjärjestelmän. Lattiassa ja seinillä oli kosteusläikkiä, kuntokartoitus oli epäilevä. Mutta huoneet olivat korkeat, huonejako hauska, kaakeliuuni hieno, pönttöuunit tallella, muovimattojen alapuolella pilkisti vanha lankkulattia. Ja kai me vain olimme seikkailun tarpeessa. Joten sukulaisten epäuskosta huolimatta me otimme isomman lainan kuin olimme suunnitelleet ja ostimme itsellemme projektin.

Ensimmäinen yö talossa oli säikky. Keskuslämmitys napsahteli, minä nukuin valot päällä, koska pelkäsin edesmenneen asukkaan tulevan huhuilemaan naamani eteen heti, kun suljen silmäni. Pitkään olin tuntevani jonkun tuijottavan selkääni, jos istuin selin huoneeseen. Mutta asteittain talo on tullut ihan ikiomaksi. Yläkerta tuntuu edelleenkin joidenkin vieraiden ihmisten kodilta, mutta enköhän sinnekin vielä pesiydy.

Viisasta olisi silloin aikoinaan ollut vain siivota hyvin ja vaikkapa muuttaa yläkertaan sillä aikaa, kun alakertaa kunnostetaan. Mutta me halusimme repiä ja rapsuttaa kaiken kuluneen ja pinttyneen pois, että voisimme kotiutua. Huone huoneelta raivasimme ja edelleenkin raivaamme asuinalaa. Kaksi lasta remontin aikana syntynyttä lasta ei ole ollut este, mutta totisesti se on ollut hidaste.